torstai 5. syyskuuta 2013

Come on skinny love


Klo 5:03 ke-to välinen yö. En saa unta.

Koska olen ollut sairaslomalla keuhkoputkentulehduksen vuoksi, olen joutunut viettämään aika paljon aikaa yksin kotona. Ei se ole mikään ongelma, yksin oleminen. Sitäpaitsi eilen pääsin vähän ulkoilemaan, kun kävin systerin luona hoitamassa sen muksua (joka on pyörinyt mun ympärillä siitä lähtien kun tulin kipeäksi, eikä ole tarttunut, joten se siitä).

Tänään kuitenkin tuli vanha vieras kylään. Onko tää nyt sitten alkava syysmasennus, vai mistäköhän on kyse. Hinkkasin kaikki kodin pinnat puhtaiksi, vaikka olin viimeksi eilen siivonnut. Kävin kaikki kansiot läpi, ne kansiot joihin järjestin pari päivää sitten kaikki vero-, työ-, pankki-, vakuutus-, lääkäri-, kelapaperit. Järjestin ne vielä vähän paremmin ja katsoin, että kaikki on hyvin muovikalvoissaan. Muutin tavaroiden järjestystä. Mun kämppä on niin pieni ja niin pelkistetty, että tää tarkoittaa sitä, että siirsin ruokapöydän eri asentoon ja vaihdoin kaapin ja hyllyn paikkaa päittäin. Kävin vaa'alla, painoin liikaa. Sitten istuin lattialle ja huokailin. Mitäs nyt sitten?



Mulla on olemassa loputon ”to do” -lista, jonka pidän keittiön pöydällä, jotta voin täydentää sitä aina, kun tulee jokin ajatus. Tänään kuitenkin tuntui siltä, ettei ole mitään mitä voisin tehdä. Muuta kuin istua matolla ja huokailla. Kuuntelin Spotifystä Birdyn koko tuotannon repeatilla, koko päivän. Sitten katsoin vielä YouTubesta sen livekeikkoja kokonaisina, kaksikin kappaletta. Tutkin Birdyn Wikipediaa. Kävin taas vaa'alla, edelleen liikaa painoa. Ei yhtään vähemmän kuin neljä tuntia sitten. Otin peilin syliin, tutkin naamaa. Mulla on jotain ihottumaa nenän ympärillä. Pitäis varata ihotautilääkäri varmaan, mutta eri kuin se, joka oli viimeksi, se antoi liian voimakkaita lääkkeitä. Mut pitäis varmaan odottaa tän ihohomman kanssa vähän aikaa, ainakin kunnes tää keuhkotauti on ohi. Tai ainakin ensi tiistaihin, mulla on silloin hammaslääkäri. Voi kun se ottais röntgenkuvat ja sanois, että mulla on täydelliset hampaat, eikä niissä ole ollenkaan reikiä. Mulla ei ole koskaan ollut yhtäkään reikää hampaissa. Pahoin pelkään, että nyt saattais jopa olla. Ei musta ole siis tuntunut mitenkään siltä, että olisi reikiä, en mä ees tiiä miltä niiden kuuluu tuntua, mutta mietin vaan, että nyt on taas jotenkin tullut valvottua niin monta yötä, etten oo ees viitsiny käydä iltapesulla, kun olen tiennyt, etten kuitenkaan nuku. Ihan vaan siitä syystä oon viimeiset neljä iltaa pessyt hampaat übertarkasti, oon käyttänyt hammaslankaa ja purskutellut Listerineä kunnes koko suuta on polttanut niin paljon, etten oo voinu muuta kuin sylkeä äkkiä ja kieriä sitten lattialla irvistellen.

En oo muuten koko kesänä käynyt vaa'alla. Mä näkisin, että se on merkki siitä, että olen ollut tosi tyytyväinen. Tänään sitten kävin senkin edestä. Ei vittu mikä läski. Joo, kunhan tää keuhkotauti lähtee, niin aloitan nyrkkeilyn. Ja lopetan syömisen. Tosi hyvä suunnitelma, hei.

Ei voi olla näin levoton olo.

Klo 5:22 Olen riehunut netissä ja kirjoittanut aivan turhaa schaibaa. Mitäs nyt sitten?

- X

tiistai 3. syyskuuta 2013

FIU! Sinne meni taas vuosi...

Vuosi sitten syyskuun 6. päivänä istuin turhautuneena kotona ja mietin, että jokin keino on keksittävä, jolla saan aggressioita purettua, muutakin kuin nyrkkeilyn kautta. Hetken mielijohteesta päätin sitten perustaa blogin. Heti ensimmäisessä kirjoituksessa selvensin blogin nimen:

"Lyhyt ja ytimekäs, Miss Social Suicide.
Miksi tuo nimi? No siksi, kun on aikomus olla mahdollisimman rehellinen. Eli seurauksista huolimatta tulen sanomaan asioita, jotka ei miellytä kaikkia. Haluan vaan olla rehellisesti mä."

No minähän olin rehellinen ja palautetta tuli :D Jotkut järkyttyivät siitä miten kamala ihminen olin. Toiset taas kiittelivät sitä, että puhuin avoimesti ongelmista, joita ihmiset eivät olisi voineet edes kuvitella, että mulla olisi.

Eräs kirjoitus, joka jää nyt menneisyyteen herätti niin paljon keskustelua, että suorastaan masennuin ihmisten reaktiosta ja siihen tyssäsi blogi. Siitä lähti myös meidän tulevan levyn kirjoitusprosessi käyntiin. Uitiin niin syvissä vesissä, että ekat tekstit pyöri aika pitkälti, noh, kuoleman, itsetuhon, maailmanlopun ja kaikkien tappamisen ympärillä. Toki mun sanoitukset on aina olleet synkähköjä, mutta ei ihan niin synkkiä kuitenkaan...! Niihin aikoihin rupes muutenkin pakka hajoamaan kunnolla, mutta se oli vasta alkusoittoa sille mitä kokisin keväällä 2013. Palataan siihen vaikka myöhemmin.

Olin kyllä ajatellut pitkään, että haluan puhua rehellisesti kaikesta, mutta se kuitenkin osoittautui huonoksi ideaksi. Ehkä lähinnä siksi, että mulla on aika jyrkät mielipiteet kaikesta. Ja myönnetään, mun on kamalan vaikeeta ymmärtää muiden ajatuksia, jos olen päättänyt, että tää mun ajatus on se oikea. OLEN LAPSELLINEN ja pyydän nyt anteeksi, jos loukkasin ihmisiä puheillani, eikä olla saatu välejä selvitettyä sen jälkeen.

Vuosi tässä ehti vierähtää niin, etten edes huomannut. Sen kyllä voin erittäin ylpeänä sanoa, että se tyyppi, joka kirjoittaa tätä tekstiä tänään on aivan eri ihminen kuin viime syksyn Alexa. Mä luulin silloin, että oivoi mulla on rankkaa, mutta mulla ei tosiaankaan ollut hajuakaan siitä mitä mulla oli edessäpäin.

Tässä siis uusi yritys, Miss Social Suicide ilmoittautuu syyslukukaudelle 2013, avautumiset ja turhanpäiväiset lätinät alkakoon.


- X

perjantai 7. syyskuuta 2012

VoiceWell

Mulla on tässä hetken ollut sellainen olo, että koko laulusoittimeni on täysin jumissa. Ääni käheänä, mistään ei tuu yhtään mitään ton laulamisen suhteen, joka paikkaan sattuu, maailma loppuu jne.
Ei nyt ihan niin vakavaa, mutta totisesti puhuen olen ollut tosi huolestunut ääneni takia.
Päätin ottaa ohjat käsiini ja varasin itselleni äänen- ja kehonhuoltoajan. Best. Decision. Ever.

Mulla ei ole koskaan aiemmin ollut mitään ongelmia ääneni kanssa, joten kaikki hoitomenetelmät oli mulle tähän asti täysin vieraita. Olenhan mä kuullut voice massagesta ja vaikka mistä muusta huuhaasta. Ja okei, olen kerran käynyt foniatrilla tarkistuttamassa äänihuulet ja korvat. Mutta siinä kaikki.

Ystäväni Heljä suositteli äänen- ja kehonhuoltoa, eli VoiceWelliä. Mä kävelin sitten tänään Fredalla sijaitsevaan vastaanottoon.
Näytti ihan tavalliselta fysioterapeutin työhuoneelta. Feikkiluurankoja esillä, hierontapöytä, joogapalloja jne. Taustalla soi sellaista rauhoittavaa "zen-musaa" mitä kauneushoitoloissa yleensäkin.

Siinä sitten riisuin paidan, kävin makuulle hierontapöydälle, Katri (hoitaja, nimi muutettu :P ) levitti kookoksen tuoksuista öljyä käsiinsä ja kävi sitten napakasti kiinni niskalihaksiini. Ihmiselle, joka ei ole koskaan ollut edes hierojalla, tämä oli suhteellisen vaikee tilanne. Se hoki mulle koko ajan, että "rentoudu! älä vedä vastaan", mutta se tuntui ihan mahdottomuudelta. Noh, siinä sitten yritin parastani. Hoin mielessäni mantraa "yy kaa koo, hengitä syvään, rentoudu, rentoudu, älä ajattele mitään, yy kaa koo..." Hoitaja siirtyi painamaan mun kylkiä. Se piti molemmat kämmenensä mun keuhoja vasten ja tunnusteli vaan mun hengitystä. Olin vihdoinkin sellaisessa tilassa, että olisin saattanut jopa nukahtaa. Kunnes hoitaja totesi ääneen "Sulla on todella korkea ääni." Sitten se paineli lisää keuhkoja ja jatkoi "mutta aika vankat matalat äänet näyttäis olevan myös". What the hell? Tyyppi oli aivan oikeassa, mutta mitä helvettiä? Tunnustelemalla mun keuhkoja? Noh, epäilin sitä hetken. Sitten se rupes laulaa mulle ja käski toistamaan perässä. Kokeiltiin eri korkeuksia ja se tiesi täsmälleen mikä oli mulle mukavaa ja mikä tuntui ikävältä. Tää tyyppi tietää mitä se tekee, mä ajattelin itsekseni.

Tunnustelu jatkui, tyyppi rupes painelee mun rintakehää ja yhtäkkiä sattui jotain todella arvaamatonta. Mä vaan purskahdin nauruun. Sitä naurua vaan tuli ja tuli, enkä pystynyt hillitsemään sitä mitenkään. "Naura vaan, anna tulla. Toiset itkee, mutta naura vaan, jos siltä tuntuu." se sanoi. Siinä mä sitten naureskelin varmaan viitisen minsaa, kunnes jatkettiin tekemällä hengitysharjoituksia ja hoitaja jatkoi sitten hieronnan.

Ihan käsittämätöntä miten tommonen koskettelu voi synnyttää niin paljon tunteita. Sen euforisen naurun jälkeen tuli ihan jäätävät laskut! Tyyppi vaan hieroi kaikkea mun kyynärpäistä päänahkaan ja mä yritin siinä pidätellä itkua, koska mietin suunnilleen kaikkea mitä maailmassa on väärin nälänhädästä, itämeren saastuttamisen kautta mun rumiin varpaankynsiin. Kaikki oli vaan niin jumalattoman surullista. Tää koko käsittely kesti noin 1h 15min, mutta halusin sen kyllä jatkuvan ikuisesti. Edelleen ihmettelen, miten jonkun ventovieraan käsi mun otsaa vasten voi tuntua siltä, että kukaan ei ole koskaan paijannu mua noin huolellisesi ja oikeastaan mulla ei ole olllut kotiakaan koskaan. Tähän välihuomio, että mua on kyllä paijattu ja tietääkseni en ole koskaan ollut koditon :D Eli siis, joko tää kokemus oli mulle henkilökohtaisesti ihan ufo -tason juttuja, tai sitten tää homma PELITTÄÄ.

Mä suosittelen lämpimästi (ainakin laulajille, julkisille puhujille ja miksei muillekin) VoiceWelliä. Välillä mietin, että niillä lahkolaishihhuleilla, jotka flippaa pahasti mahtaa olla samanlaisia elämyksiä, kuin mitä koin tänään. Järkyttävää. Järkyttävän hyvää. Menen kyllä taas.

Ja kyllä, lukot on nyt paremmin auki, ääni kulkee ihan hyvin ja hoitaja totes, että kyllä siellä on iso ja terve ääni. Se kaipaa vaan rentoutumista (psyykkistä ja fyysistä) nyt. Myönnetään, kannan päivittäin reppua (hahah fyysistä ja henkistä), joka painaa ehkä 15kg ja jännitän kaikkea. Koko ajan. Kylhän siin niskat menee :)

- X

Shear ja Global StarCraft II League (GSL)

Meidän bändin biisi "Crowned By Fools" soi viime keskiviikosta lähtien (ja seuraavat kaksi kuukautta!) virallisena turnauksen aloitustunnarina Etelä-Koreassa järjestettävissä Blizzardin Starcraft 2:n mestaruuskisoissa! Siinä mielessä ihan siistiä, koska korealaisilla on toi pelaaminen lähtenyt täysin käsistä ja pelillä on katsojia (luit oikein) ihan saatanan paljon.

Antaakseni vähän osviittaa asiasta, tv-kanavia on noin kolme kappaletta, jotka omistavat koko lähetysaikansa pelille, netissä sitä seuraa usean sadantuhannen verran ihmisiä ja Starcraft 2:n pelaajien lompakot on suht pullukoita. Ihan hullua touhua siis. Me likes! :)

Toivottavasti ne nörtsykät tajuu käydä meidän nettisivuilla, näkee meidän bändikuvat, jossa meikä seisoo keskellä tissit pystyssä ja musta tulee Etelä-Korealaisten nörttien märkä unelma. Tämä johtais tietty siihen, että keikkaa pukkais siellä kuin matoja sateella, saisin oman pelihahmon, josta kehitettäis sitten sarjakuva, vaatemallisto, tikkareita jne. Oho, lähtikö tämä nyt vähän käsistä mullakin? Aina voi unelmoida. :)


Tällainen meininki siellä oli kesäkuussa (taustalla soi meidän biisi noin kohdassa 31:31). Näissä kisoissa tosiaan meidän biisi tulee sitten joka turnauksen tunnarina seuraavan kahden kuukauden ajan. LOL. Big in Japan South Korea!!







Koko uutisen asiasta voit lukea Shearin nettisivuilta.



- X

torstai 6. syyskuuta 2012

Can't-live-without-each-other love

Tässä on kulunut noin tunti blogin aloittamisesta ja olen jo umpikujassa. Miksi juuri ne asiat, joista mun pitäisi kirjoittaa tänne ja muutenkin puhua avoimesti on ne, joita en haluaisi kertoa kenellekään? Tarviiko ihmisellä olla salaisuuksia? Tavallaan mä haluaisin vaan kertoa kaiken täällä, niin kenenkään ei tarvitsisi enää ikinä ihmetellä miksi olen sellainen kuin olen.

Mä en nyt meinaa, että ne asiat joista on vaikee puhua ois mitään maailmaa mullistavia asioita, vaan yksinkertaisesti esimerkiksi mun täysin epäonnistuneesta rakkauselämästä avautuminen tuntuu jotenkin...nololta? :D

Tässä hetki sitten pistin soimaan Fleetwood Macin Greatest Hits -levyn ja heti ekana oli kappale nimeltään Rhiannon. Kyseinen biisi on vaan niin älyttömän ihana, että mä joskus muutama vuosi sitten mietin, että jos ikinä saan tyttären, niin sen nimeksi tulee Rhiannon, jotta sillä olisi sitten oma laulu.

Miten tää biisi nyt liittyy tähän? NOH, minäpä kerron. Mä olen elämäni aikana seurustellut neljän ihmisen kanssa. Romansseja noiden lisäksi mulla on ollut kaiken kaikkiaan kolme. Yksi niistä romansseista oli tyypin kanssa, joka on ainoa, jolle koskaan kerroin tän seikan Rhiannonista.




Juttu kesti noin seitsemän kuukautta, mutta kaatui siihen, että luonnollisesti tyyppi oli varattu ja valitsi silloisen tyttöystävänsä mun sijasta. Tää ei ole se postaus, jossa kerron mitä mieltä olen pettämisestä. Tai no voin lyhyesti kertoa. SE ON VÄÄRIN JA TÄYSIN PERSEESTÄ. Mutta mä voin sanoa "toisen naisen" näkökulmasta, että ihan yhtä paljon muakin petettiin siinä. Se lupas, että se eroo, mitä helvettiä?! :D Joo, olin tyhmä ja rakastunut, kaikki miehet on perseestä jne.

Mikä siinä muuten on, että pojat tykkää pitää kivaa tällaisten tyttöjen kanssa kuin minä, mutta sitten mennään kotiin sen tyttöystävän luo, joka luonnollisesti on joku lastentarhan hoitaja, lähihoitaja tai muu äidillinen hahmo? Miksi mä en kelpaa tyttöystäväksi sellaisille pojille, joista tykkään? Miksi rakastun niihin, jotka kohtelee mua kuin roskaa? Mikä siinä viehättää?

Ystäväni Lasse sanoi niin osuvasti viime viikolla:

"tärkeintä on se, että ihastuu johonki pahikseen, mut sit jotain muuttaa sen sylikoiraks, mut se on silti aina välillä pahis, mut suurimman osan aikaa hyvis just sopivalla tavalla, joka sopii naisen mielikuvitukseen."

Siis oikeasti, asiat on just noin monimutkaisia kuin mitä tossa lukee. :D  Toi (maailman sekavin) lause kiteyttää kaiken.

Olkoon tämä ensimmäinen tunnustukseni tässä blogissa. Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, milloin on mun vuoro?

"I am someone who is looking for love. Real love. Ridiculous, inconvenient, consuming, can't-live-without-each-other love."
                - Carrie Bradshaw, Sex and the City



- X


Oikeasti, ketä kiinnostaa?

Mä ehdin kirjoittaa äsken varmaan puoli sivua tekstiä englanniksi, koska mietin, etten viitsi aloittaa suomenkielistä blogia, sillä en yksinkertaisesti jaksa kielioppinatsien jatkuvaa pilkunnussimista.

Onneksi puhuin kuitenkin asiasta hyvän ystäväni Mellin kanssa. Melliltä saa aina parhaat ohjeet tilanteessa kuin tilanteessa, tälläkään kertaa hän ei pettänyt.

"Vitut minäkään suomea osaa.
Keksin päästäni!"

Eli näillä mennään. Kaikille kielioppinatseille iso "HAISTAKAA VITTU" tässä vaiheessa, asia on tällä käsitelty loppuun, eikä siihen palata enää. Ja tosiaan, näitä mun ajatuksia ei ole pakko lukea :)


Sitten mennään tuohon suureen kysymykseen. Oikeasti, ketä kiinnostaa mun blogi? Tai ylipäänsä kenenkään blogi? Noh, se ei kiinnosta mua. Voin sanoa suoraan tässä ja nyt, että blogin kirjoittaminen on semmonen asia minkä teen täysin itsekkäistä syistä. Mä mietin aivan liikaa asioita ja ajattelin, että samalla vaivalla mä oksennan ne tekstimuodossa internetin mahtavaan maailmaan. Tällä tavalla muut saa lukea ajatukseni, kommentoida niitä, nauraa mulle, todeta, että nyt on kyllä tyypillä pallo hukassa tai sitten vaikkapa samaistua muhun. Who knows!

Blogin nimen keksiminen oli vähintäänkin hankalaa. Ensin mietin, että haluaisin nimen sisältävän kaikkea sitä, mistä pidän, eli whiskey, hattarat, musiikki, sateenkaaret, glitteri, samppanja, rescue eläimet, timantit, fine dining, pitkät kävelyt rannalla, hienot autot, romanttiset komediat, muoti, cowboy-bootsit, liikuntavillitykset, sisustus, julkkisjuorut, ihmissuhteet ja yleinen höpötys. Ymmärrettävästi nimestä olisi tullut suhteellisen pitkä, jos olisin yrittänyt mahduttaa noi kaikki asiat siihen, joten päädyin sitten tähän. Lyhyt ja ytimekäs, Miss Social Suicide.
Miksi tuo nimi? No siksi, kun on aikomus olla mahdollisimman rehellinen. Eli seurauksista huolimatta tulen sanomaan asioita, jotka ei miellytä kaikkia. Haluan vaan olla rehellisesti mä.

Tämä saattaa jäädä tän blogin ainoaksi postaukseksi tai hyvällä tuurilla tästä kehkeytyy vielä jotain hyvää. Nähtäväksi jää.

Tervetuloa mukaan. :)


- X